Kaiken alku
Mun vanhemmat tapasivat katkolla.
Ei romanttisesti, ei sellaisena tarinana jota kerrotaan ylpeänä sukulaisille tai koulun vanhempainilloissa. Ei sellaisena tarinana, joka sopisi siihen kuvaan, jonka moni haluaisi omasta perheestään antaa.
Se oli kohtaaminen paikassa, johon päädytään yleensä silloin, kun elämä on ajanut seinää vasten ja vaihtoehdot on jo käytetty loppuun.
Lapsena mä keksin aina tarinan siitä, missä mun vanhemmat olivat tavanneet.
Koulussa sanoin jotain muuta. Jotain siistimpää. Jotain sellaista, mikä kuulosti normaalilta.
Teini-ikäisenä en enää jaksanut peitellä asiaa.
Totuus oli tämä.
Molemmilla oli lapsia edellisistä suhteista. Mun isä oli ennen katkolle päätymistä elänyt elämää, joka oli jo pitkään ollut täysin hallitsematonta. Hän oli ollut koditon, asunut kaatopaikoilla ja paikoissa, joissa ihmiset lakkaavat katsomasta toisiaan silmiin.
Sellaisissa paikoissa vedetään kurkusta alas mitä tahansa, mitä vain käsiin saadaan.
Kun isä lopulta päätyi katkolle, hän oli niin sekaisin, että ajan kulku ei enää tarkoittanut mitään. Päivät, yöt ja todellisuus menivät sekaisin.
Isä kantoi mukanaan väkivaltaa ja rikkinäisyyttä, joille siihen aikaan ei oikein ollut sanoja. Ei puhuttu traumasta, ei puhuttu mielenterveydestä tai ylisukupolvisista ongelmista.
Ainoa sana oli “juoppo”.
Selvinpäin isä oli hiljainen ja juro mies. Sellainen, joka ei juuri puhunut eikä näyttänyt tunteitaan.
Humalassa hän saattoi olla maailman rakastavin isä – halaava, naurava ja äänekäs.
Ja samaan aikaan täysin arvaamaton ja vaarallinen.
Mun äiti on alkoholisti.
Ei pienesti, ei hallitusti, eikä sellaisella tavalla, joka pysyisi elämässä sivuroolissa.
Vaan sillä tavalla, joka vie hiljalleen kaiken.
Silti alkoholismissa on usein yksi petollinen piirre: välillä tulee selviä jaksoja. Hetkiä, jolloin näyttää siltä, että kaikki voisi vielä korjaantua. Että nyt tämä kääntyy.
Ja juuri silloin syntyy toivo.
Mutta sitten vajotaan taas uudelleen.
Ja silti, jollain tavalla, joka tuntuu edelleen käsittämättömältä, mun kolme ensimmäistä elinvuotta olivat hyviä.
Mun vanhemmat tsemppasivat.
He pysyivät selvinpäin.
He rakensivat arkea.
He yrittivät olla perhe.
Mä sain elää ne vuodet kuin tavallinen lapsi.
Turvassa.
Lämpimässä.
Sellaisessa kodissa, jossa elämä vielä pysyi kasassa.
Mutta sitten kaikki romahti.
Isä alkoi juoda uudelleen. Ei vähitellen, ei niin että sitä olisi voinut olla huomaamatta, vaan niin että sen huomasi koko talo. Juominen tuli arkeen rytminä, joka vei mukanaan kaiken muun.
Juomisen mukana tuli väkivalta.
Äitiä hakattiin.
Sen myötä katosi se vähäinenkin turva, jonka varaan elämä oli ehtinyt rakentua.
Se, mikä oli hetken pysynyt kasassa, mureni käsiin.
Arki hajosi totaalisesti.
Isästä puhun menneessä muodossa.
Hän ei ole enää hengissä.
Äiti sen sijaan on. Hänen kanssaan nämä asiat on käyty aikuisena läpi avoimesti. Olemme tekemisissä, ja hänelle on täysin ok, että näistä asioista kirjoitetaan ja puhutaan ääneen.
Lapsena ei kuitenkaan osaa nimetä mitään näistä.
Ei tiedä sanoja kuten alkoholismi, väkivalta tai trauma.
Lapsi tietää vain tunteen.
Sen tunteen, että koti ei ole enää paikka, jossa voi hengittää rauhassa.
Eikä paikka, jossa voi nukkua turvallisesti.
Sen tunteen, että jotain pahaa voi tapahtua milloin tahansa.
Ja silti sitä kasvaa.
Oppii olemaan varuillaan.
Oppii lukemaan huoneen ennen kuin astuu sisään.
Oppii kuuntelemaan askelia, äänenpainoja ja sitä, miltä ilma tuntuu.
Oppii kantamaan enemmän kuin lapsen kuuluisi.
Jossain kohtaa siitä tulee normaalia.
Ja juuri siitä syntyy ilmiö, jota tänään kutsun nimellä lapsena aikuinen.
Lapsi, joka oppii liian aikaisin huolehtimaan, selviytymään ja kannattelemaan asioita, jotka eivät kuulu hänen vastuulleen.
Tästä kaikesta synnyin minä.
Ja tästä alkaa tarina, jota avaan tässä blogissa vähän syvemmin kuin Instagramin lyhyissä teksteissä.