Muisti, joka ei ole pelkkää muistia
Moni asia lapsuudestani on edelleen hämärän peitossa.
Kotona asumisaika ei ole ehjä tarina, jossa olisi selkeä alku, keskikohta ja loppu. Se on enemmänkin sirpaleita – yksittäisiä hetkiä, tunteita, kuvia ja aavistuksia. Väliin jää tyhjää tilaa, aukkoja joihin en vieläkään aina ylety.
Ja se on oikeastaan aika tavallista.
Mieli suojaa todella paljon. Varsinkin lasta.
Kun lapsi elää ympäristössä, jossa tapahtuu asioita, joita hänen ei pitäisi joutua näkemään tai kantamaan, mieli tekee sen mitä sen täytyy tehdä. Se siirtää asioita sivuun, hämärtää, katkaisee muistijälkiä tai jättää kokonaisia tapahtumaketjuja tallentamatta.
Siksi oma muistini siitä ajasta ei ole koskaan ollut kokonainen.
Suurimman osan tapahtumista olen saanut tietää vasta paljon myöhemmin. Kun täytin 18 vuotta, pyysin nähtäväkseni sosiaalihuollon kirjaukset omasta asiakkuudestani. Paksun nipun papereita, joissa minun lapsuuteni oli kirjoitettu virkkeiksi, havainnoiksi ja johtopäätöksiksi.
Luin ne kerran.
Tarkoituksella, keskittyen.
Yritin samalla hahmottaa, mitä kaikkea oli oikeasti tapahtunut ja millaisena ulkopuoliset ihmiset olivat nähneet meidän elämän.
Sen jälkeen hävitin ne.
En kokenut tarpeelliseksi säilyttää papereita, joissa minun lapsuuteni oli muutettu asiakirjakieleksi. Lauseiksi, joissa joku toinen kuvasi tapahtumia, joita minä olin elänyt.
Jotkut haluavat säilyttää ne dokumentteina menneisyydestä.
Minä en halunnut.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi kadonnut.
Se, minkä muistan itse, ei ole mielessä samalla tavalla kuin tavalliset muistot. Se ei ole tarina, jota voisin kertoa kronologisesti.
Se on kehossa.
Muistan äidin pahoinpitelyt.
En yksittäisinä tapahtumina, vaan jatkumona. Kertoina, joita ei voi laskea. Muistan tilanteita, joissa äiti hakattiin todella huonoon kuntoon mun silmien edessä. Muistan ääniä, tunnelmaa ja sen raskaan ilmapiirin, joka täytti koko talon.
Muistan sen tunteen, miltä tuntuu olla liian pieni auttamaan.
Ja samalla liian iso olemaan ymmärtämättä.
Lapsi ymmärtää paljon enemmän kuin aikuiset usein ajattelevat.
Yksi hetki nousee kuitenkin aina kaiken muun yläpuolelle.
Muistan sen, että otin isääni kädestä kiinni ja pyysin häntä lopettamaan.
Pieni käsi aikuisen kädessä.
Lapsi, joka pyytää aikuista lopettamaan väkivallan.
Se on kuva, joka on jäänyt minuun pysyvästi.
Siinä hetkessä lapsi yrittää tehdä jotain, mikä ei kuulu lapselle.
Pysäyttää tilanteen, jota aikuinen ei pysäytä.
Ehkä juuri siksi se hetki kertoo enemmän kuin yksikään asiakirja tai kirjattu tapahtuma.
Paperit voivat kertoa mitä tapahtui.
Mutta ne eivät kerro miltä se tuntui.
Yksi asia, joka on jäänyt mieleeni ja jonka ymmärsin vasta myöhemmin, liittyy aseisiin.
Meillä oli kotona laittomia aseita. En tiedä vieläkään tarkasti, mistä ne olivat peräisin tai miten ne olivat päätyneet meille. Myöhemmin luin papereista, että äiti oli ostanut ne omaksi turvakseen.
Se ajatus pysäytti minut silloin ja pysäyttää edelleen.
Omaksi turvakseen.
Samassa talossa asui lapsia, jotka olisivat voineet saada ne käsiinsä milloin tahansa. Lapsia, jotka eivät edes ymmärtäneet mitä kädessään pitäisivät.
Tuo ristiriita kertoo paljon siitä, millaista elämä oli.
Turvaa yritettiin rakentaa keinoilla, jotka eivät oikeasti voineet tuoda turvaa kenellekään.
Isän juomiselle olen kuullut vuosien aikana monia selityksiä.
Erilaisia tarinoita ja syitä.
Yhtäkään niistä en oikeastaan usko.
Alkoholismi on sairaus.
Kun ihminen retkahtaa, hän retkahtaa. Se ei useimmiten tarvitse mitään yksittäistä dramaattista syytä. Usein kyse on paljon monimutkaisemmasta kokonaisuudesta, jossa riippuvuus, elämäntilanne ja käsittelemättömät asiat kietoutuvat yhteen.
Äiti alkoi juoda isän vanavedessä.
Se ei tapahtunut yhdessä hetkessä, mutta lopputulos oli sama: kaksi aikuista, jotka eivät enää pystyneet kannattelemaan omaa elämäänsä, saati lapsen arkea.
Ja silti, kaiken tämän keskellä, elämä näytti ulospäin melko tavalliselta.
Minä kävin perhepäivähoitajalla.
Vanhemmat kävivät töissä.
Päivät jatkuivat.
Arki kulki eteenpäin tavalla, joka ulospäin saattoi näyttää täysin normaalilta.
Se on ehkä yksi hämmentävimmistä asioista tällaisessa lapsuudessa.
Kaksi todellisuutta voi olla olemassa samaan aikaan.
Toinen on se, jonka ihmiset näkevät:
lapsi, joka menee hoitoon aamulla, vanhemmat jotka käyvät töissä, tavallinen arki.
Ja toinen on se, joka tapahtuu kodin seinien sisällä.
Lapselle nämä kaksi maailmaa menevät usein päällekkäin.
Aamulla lähdetään hoitoon kuten muutkin lapset. Päivä menee leikkiessä, syödessä ja ulkoillessa.
Ja sitten palataan takaisin kotiin, jossa todellisuus voi olla jotain aivan muuta.
Lapsi oppii hyvin nopeasti vaihtamaan näiden maailmojen välillä.
Oppii olemaan tavallinen siellä, missä sitä odotetaan.
Ja selviytymään siellä, missä kukaan ei näe.
Kun aikuisena katsoo taaksepäin, huomaa miten paljon energiaa siihen on kulunut.
Kuinka paljon lapsi joutuu tekemään työtä vain pitääkseen oman arjen kasassa.
Silti silloin se tuntui normaalilta.
Ei siksi, että se olisi ollut normaalia, vaan siksi, että lapsella ei ole vertailukohtaa.
Se maailma, johon syntyy, on ainoa maailma jonka tuntee.
Ja siinä maailmassa minä kasvoin.