Se aika, kun odotettiin
Moni varmasti miettii, miksi meitä ei huostaanotettu heti.
Miten kukaan ei nähnyt?
Miksi kaikki sai jatkua niin pitkään?
Se on kysymys, jonka olen kuullut aikuisena monta kertaa. Se on myös kysymys, jota olen itsekin joskus pohtinut.
Totuus on kuitenkin se, ettei tilanne pysynyt lopulta piilossa.
Ilmoituksia tehtiin. Useita. Neljän vuoden aikana.
Ihmiset näkivät. Ihmiset huolestuivat. Viranomaiset tiesivät.
Mutta lapsena maailma ei näyttäydy lakeina, pykälinä tai päätöksentekoprosesseina.
Se näyttäytyy odottamisena.
Odotettiin, että joku tulisi.
Odotettiin, että joku sanoisi, että nyt riittää.
Aikuisena ymmärrän paremmin sen ajan ajattelua. Silloin uskottiin vielä vahvasti siihen, että perhettä pitäisi ensisijaisesti tukea. Että asiat voidaan korjata kotona, kunhan apua ja ohjausta annetaan riittävästi.
Se ajatus ei sinänsä ollut väärä.
Monessa perheessä se toimii.
Mutta meidän kohdalla se apu jäi vajavaiseksi.
Asiat jäivät roikkumaan.
Ja lapsi jäi niiden mukana.
Neljä vuotta on aikuisen elämässä suhteellisen lyhyt aika.
Lapselle se on kokonainen aikakausi.
Siihen mahtuu valtava määrä hetkiä, pelkoa, epävarmuutta ja sellaista arkea, joka ei koskaan pääse oikeasti rauhoittumaan.
Välillä mentiin mummolle ja vaarille nukkumaan.
Sinne oli lyhyt matka.
Ja sinne sai aina tulla.
Vaikka keskellä yötä.
Se oli paikka, jossa ovi avattiin ilman kysymyksiä. Ei tarvinnut selittää, ei tarvinnut perustella. Riitti, että oli tullut.
Aikuisena ymmärtää, miten suuri merkitys sellaisella paikalla on lapselle.
Yksi ovi, joka aukeaa aina.
Muistan myös erään sukulaisvierailun, joka sai hyvin ikävän käänteen.
Isä joi ja sai raivokohtauksen. Tilanne riistäytyi käsistä nopeasti. Muistan hetken, jossa äitiä kohdeltiin väkivaltaisesti. Hänet revittiin pois vessasta ja kaadettiin kivirappusissa.
Se hetki on jäänyt minuun pysyvästi.
On muistoja, joita ei pysty pyyhkimään pois, vaikka vuosia kuluisi. Ne eivät katoa, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Tämänkin asian olen käynyt läpi ammattilaisen kanssa myöhemmin elämässäni.
Kaikki muistot eivät ole pelkkiä kuvia tapahtumista. Ne ovat myös tunteita ja kehon reaktioita, jotka jäävät elämään.
Muistan myös poliisit.
Muistan sosiaalityöntekijät.
Muistan aikuiset, jotka tulivat ja lähtivät.
Joku puhui, joku kysyi jotain, joku kirjoitti jotain ylös. Lapselle se oli vain sarja tilanteita, joissa uusia aikuisia ilmestyi kotiin ja sitten katosi taas.
Yksi muisto nousee kuitenkin muiden joukosta.
Muistan erityisesti yhden kerran, kun poliisit tulivat sosiaalityöntekijöiden kanssa kotiimme. Istuin lastenhuoneessa sosiaalityöntekijän sylissä.
Lapsi aikuisen sylissä.
Hetken turvassa.
Hetken poissa siitä kaikesta, mitä seinien toisella puolella tapahtui.
Se oli pieni hetki, mutta lapselle se merkitsi paljon.
Joku aikuinen oli siinä, rauhallinen, läsnä.
Tänä aikana meillä oli myös kiireellisiä sijoituksia.
Niitä oli muutamia. Jaksoja, jolloin meidät vietiin pois kotoa. Jaksoja, jolloin arki siirtyi hetkeksi johonkin toiseen paikkaan.
Ja sitten aina palattiin takaisin.
Kotiin.
Kotiin, joka ei ollut turvallinen, mutta oli tuttu.
Se on yksi asia, jota monet aikuiset eivät aina tule ajatelleeksi: lapsen näkökulmasta tuttu voi tuntua turvallisemmalta kuin tuntematon, vaikka todellisuudessa turvaa ei olisi.
Lapselle koti on koti.
Sinne on aina vähän ikävä, vaikka siellä tapahtuisi asioita, joita ei pitäisi tapahtua.
Siksi me palasimme.
Kerta toisensa jälkeen.
Kunnes tuli se viimeinen kerta.
Se reissu, jolta ei enää palattu kotiin.
Lapsena sitä ei ymmärtänyt järjestelmän näkökulmasta. Ei tiennyt mitään viranomaispäätöksistä tai siitä, mitä papereissa luki.
Lapsena sen ymmärsi yksinkertaisemmin.
Jotain oli tapahtunut liikaa.
Ei yhdessä hetkessä.
Ei yhdessä illassa.
Vaan hitaasti, vuosien aikana.
Odotuksen keskellä.