Uusi sijoitus – uusi alku vai sama tarina?
Noh, sitten tuli muuttopäivä.
Mun koko omaisuus, jota ei ollut paljon, oli pakattu muutamaan laatikkoon. Ei ollut suuria tavaramääriä, ei mitään sellaista, mikä olisi kertonut pitkästä elämästä yhdessä paikassa. Kun lapsi on siirretty paikasta toiseen, omaisuus on usein yllättävän pieni.
Muutama laatikko riitti.
Niiden kanssa lähdettiin kohti uutta sijoituspaikkaa.
Muistan sen hetken vieläkin yllättävän kirkkaasti. Sellaiset hetket jäävät mieleen tavalla, jota on vaikea selittää. Kaikki yksityiskohdat eivät ole enää tallessa, mutta tunne on.
Muistan, kun seisoin oven edessä ja painoin ovikelloa.
Ovi avautui.
Ja ensimmäinen lause jonka kuulin oli:
"Et voi noin mennä sisään, tämä on toisten koti."
Se pysäytti.
Jep.
Ja samalla hetkellä myös minun kotini tästä eteenpäin.
Se on yksi niistä lauseista, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Ei välttämättä siksi, että se olisi tarkoitettu pahaksi, vaan siksi, että lapsen korvissa se kuulostaa joltain aivan muulta.
Kun olet juuri muuttamassa paikkaan, jonka pitäisi olla uusi koti, ensimmäinen viesti jonka kuulet on, että tämä on jonkun toisen koti.
Siinä on ristiriita, jonka lapsi kyllä aistii.
Silti alku sujui ulospäin hyvin.
Olin hiljaa.
Sopeuduin.
Tein sen, minkä olin jo oppinut tekemään. Tarkkailin ympäristöä, ihmisiä, sääntöjä ja ilmapiiriä. Yritin löytää paikkani ilman että aiheuttaisin liikaa huomiota.
Ja ennen kaikkea olin kertomatta mitään.
En kertonut kenellekään mitään perhekodin arjesta. En siitä, mitä siellä oli oikeasti tapahtunut. En niistä asioista, jotka olivat jättäneet jälkensä minuun.
Työnsin ne asiat mahdollisimman syvälle sisimpääni.
Ajattelin ehkä silloin, että se on helpointa.
Jälkikäteen ajatellen se oli ehkä pahin virhe, minkä siinä tilanteessa tein.
Hiljaisuus suojaa lasta hetken.
Se auttaa selviytymään tilanteesta, jossa ei tiedä voiko kehenkään luottaa. Mutta pitkällä aikavälillä hiljaisuus tekee jotain muuta.
Se alkaa hajottaa sisältä.
Minut sijoitettiin pienestä kylästä vähän isompaan kylään.
Ja yhtäkkiä maailma tuntui aukeavan.
Se oli yllättävä tunne. Monella tavalla tuntui kuin taivas olisi avautunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui siltä, että pääsin vähän lähemmäs niin sanottua “oikeaa maailmaa”.
Uusi ympäristö oli suurempi.
Ihmisiä oli enemmän.
Mahdollisuuksia liikkua ja nähdä maailmaa oli enemmän.
Muutin samalle kylälle, missä kouluni sijaitsi.
Ei enää pitkiä koulumatkoja.
Ei enää sitä tunnetta, että olen erillään kaikesta muusta elämästä. Aiemmin matkat olivat pitkiä ja jokainen päivä alkoi ja päättyi siihen, että olin matkalla jonnekin.
Nyt olin keskellä sitä paikkaa, jossa arki tapahtui.
Se tuntui isolta muutokselta.
Mutta vaikka ympäristö muuttui, yksi asia ei muuttunut.
Minä.
Kannoin edelleen kaiken yksin.
Se ei johtunut siitä, etteikö ympärillä olisi ollut aikuisia. Se johtui siitä, etten luottanut yhteenkään heistä.
Luottamus ei palaudu nopeasti, jos se on rikottu tarpeeksi monta kertaa.
Kun lapsi on oppinut, että kertomisesta ei seuraa turvaa vaan joskus jopa lisää ongelmia, hän oppii hyvin nopeasti pitämään suunsa kiinni.
Ja niin minä tein.
Ulkopuolelta katsottuna kaikki näytti varmasti melko tavalliselta. Uusi sijoituspaikka, uusi koulu, uusi ympäristö. Nuori, joka sopeutuu.
Mutta sisällä tilanne oli aivan toinen.
Hiljaisuus suojaa lasta hetken.
Mutta pitkällä matkalla se alkaa hajottaa.
Koska ne asiat, joista ei puhuta, eivät katoa mihinkään. Ne jäävät sisälle. Ja ennemmin tai myöhemmin ne alkavat näkyä.
Harvoin sanoina.
Useammin tekoina.
Ja niin kävi minullekin.
Ennen pitkää se alkoi näkyä taas.
Ei sanoina.
Vaan tekoina.
Ja siitä alkoi uusi alamäki.
Tällä kertaa teinin oireiluna.