On aika summata perhekotiaika.
Kun katson sitä aikaa nyt aikuisena, näen sen elämäni rankimpana vuoristoratana. Olin siinä mukana lapsena, ilman mahdollisuutta vaikuttaa suuntaan, vauhtiin tai siihen, milloin jokin mutka tuli vastaan liian kovaa. Lapsena ei myöskään osaa pysähtyä analysoimaan tapahtunutta. Lapsi vain elää sen, minkä keskelle hänet on asetettu.
Nykypäivänä näen asian niin, että turvattomuus ei loppunut siihen, kun minut sijoitettiin. Se vain vaihtoi paikkaa.
Se on ehkä koko perhekotiaikaa parhaiten kuvaava ajatus. Ulkopuolelta katsottuna sijoitus voi näyttää ratkaisulta. Siltä, että lapsi on nyt otettu pois turvattomista oloista ja siirretty paikkaan, jossa hänen pitäisi saada kasvaa rauhassa. Minun kohdallani niin ei kuitenkaan käynyt. Turvattomuus ei loppunut, vaikka osoite vaihtui. Se vain sai uuden ympäristön, uudet seinät ja uudet aikuiset.
Perhekoti ei tuntunut missään vaiheessa kodilta.
Se oli paikka, jossa asuin, mutta ei paikka, jossa olisin saanut olla lapsi.
Sillä on suuri ero. Asuminen on fyysinen asia. Lapsena oleminen on jotain paljon syvempää. Se on sitä, että ympärillä on aikuisia, joiden varaan voi nojata. Aikuisia, joihin voi kiinnittyä ilman pelkoa. Aikuisia, jotka kestävät lapsen tunteet, käyttäytymisen ja keskeneräisyyden ilman, että lapsi alkaa tuntea itseään vääränlaiseksi.
Minun kohdallani sellaista sidettä ei koskaan syntynyt.
Aikuiset ympärillä olivat enemmän etäisiä hahmoja kuin turvallisia aikuisia. Sellaisia, joita kyllä katsottiin, joita ehkä toteltiin tai varottiin, mutta joihin ei voinut tukeutua. He eivät olleet niitä ihmisiä, joille olisi voinut kertoa miltä oikeasti tuntuu. Eivät niitä, joiden syliin olisi voinut romahtaa. Eivät niitä, joiden läsnäolo olisi saanut hermoston rauhoittumaan.
Kun lapsi elää pitkään turvattomuudessa, hän oppii ennen kaikkea yhden asian: selviytymään.
Ei luottamaan.
Ei tukeutumaan.
Vaan pärjäämään.
Ja siinä on jotain hyvin surullista. Lapsen tärkein kehitystehtävä ei saisi olla selviytyminen. Lapsen pitäisi saada opetella maailmaa turvallisesti, kokeilla rajojaan, kasvaa ja rakentaa itseään vähitellen. Mutta kun ympäristö ei kanna, lapsi alkaa kantaa itse itseään aivan liian varhain.
Jälkikäteen ymmärrän monia asioita aivan eri tavalla kuin silloin lapsena.
Lapsi ei osaa sanoittaa sitä, mikä on pielessä. Hän ei sano, että nyt minun kiintymyssuhteeni ei kehity turvallisesti, tai että tämä ympäristö kuormittaa hermostoani jatkuvasti. Lapsi vain reagoi. Hän oireilee, kapinoi, vetäytyy, räjähtää, varastelee, valehtelee, kovettuu tai yrittää muuttua näkymättömäksi.
Aikuiset katsovat usein näitä reaktioita käytöksenä.
Mutta hyvin usein ne ovat yrityksiä tulla nähdyksi.
Yrityksiä kertoa, että kaikki ei ole hyvin. Että jokin sattuu. Että sisällä on niin paljon kuormaa, ettei sitä osaa enää kantaa siististi tai hyväksyttävästi.
Moni lapsi, joka leimataan hankalaksi, on todellisuudessa lapsi, joka on ollut liian pitkään yksin omien kokemustensa kanssa.
Minä olin yksi niistä.
En osannut silloin sanoa sitä ääneen, mutta nyt osaan. Moni asia, joka ulospäin näytti hankaluudelta, olikin oikeastaan seurausta siitä, että minulla ei ollut turvallista paikkaa olla rikki. Ei turvallista aikuista, jonka kanssa olisi voinut purkaa kaikkea sitä, mitä sisällä tapahtui. Kun sitä paikkaa ei ole, kaikki alkaa tulla ulos muilla tavoilla.
Ja juuri siksi ajattelen tänä päivänä, että turvattomuus ei loppunut sijoitukseen.
Se jatkui vain eri muodossa.
Ehkä kellekään ei ole yllätys, että kyseisen paikan ihmisten kanssa en ole tekemisissä tänä päivänä. En kanna kaunaa, mutta en myöskään näe syytä pitää yhteyttä. Kaikki menneisyyden ihmiset eivät kuulu nykyisyyteen. Kaikkia suhteita ei tarvitse korjata vain siksi, että aikaa on kulunut.
Jotkut luvut elämässä on vain parempi sulkea.
Ja tämä on yksi niistä.
Se perhekoti ei ole enää toiminnassa.
Ja ehkä siinä on jotain symbolista.
Minun elämässäni se paikka edustaa ajanjaksoa, joka oli täynnä selviytymistä, häpeää, irrallisuutta ja sellaista turvattomuutta, jota ei ehkä ulospäin aina tunnistettu. Se, ettei paikka ole enää olemassa, tuntuu jollain tavalla sopivalta. Ei siksi, että se poistaisi mitään tapahtunutta. Ei siksi, että se automaattisesti tekisi oikeutta lapselle, joka siellä eli.
Vaan siksi, että se muistuttaa yhdestä asiasta: mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes sellainen elämä, joka lapsena tuntuu loputtomalta.
Minun elämässäni se luku on ohi.
Mutta se ei tarkoita, etteikö sillä ajalla olisi ollut vaikutusta.
On ollut, ja on edelleen.
Se näkyy vieläkin siinä, millainen aikuinen minusta on tullut. Siinä, miten tarkasti havainnoin ihmisiä. Siinä, miten herkästi luen ilmapiirejä, äänenpainoja ja pieniä muutoksia toisten käytöksessä. Siinä, miten vahva selviytymisvietti minulla on. Ja ennen kaikkea siinä, miten tärkeäksi turvallisuus on minulle muodostunut.
Lapsi, joka ei saanut olla turvassa, kasvaa usein aikuiseksi, joka rakentaa turvaa ympärilleen kaikin mahdollisin tavoin.
Minä olen yksi niistä.
Turvallisuus ei ole minulle itsestäänselvyys. Se ei ole taustalla hiljaisesti oleva asia, jota ei tarvitse ajatella. Se on jotain, jonka merkityksen ymmärrän ehkä liiankin hyvin. Siksi se näkyy valinnoissani, siinä miten rakennan omaa elämääni, miten suhtaudun kotiin, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen ja siihen, millaista ilmapiiriä ympärilleni haluan.
Kun lapsi ei saa turvaa valmiina, hän alkaa aikuisena usein rakentaa sitä itse pala palalta.
Joskus hyvin tarkasti. Joskus jopa ylivarovaisesti.
Mutta ehkä juuri siinä on myös jotain vahvaa.
Kaikesta huolimatta niistä vuosista ei jäänyt minulle vain rikkinäisyyttä. Niistä jäi myös kyky nähdä asioita syvemmin. Kyky tunnistaa turvattomuutta ja ymmärtää, mitä se tekee ihmiselle. Kyky arvostaa rauhaa, vakautta ja sitä, että lasta kohdellaan lapsena.
Siksi tämän ajan summaaminen ei ole minulle vain menneisyyden läpikäymistä.
Se on myös sen tunnistamista, mitä kaikkea siitä seurasi.
Mitä se rikkoi.
Mitä se muutti.
Ja mitä minä olen joutunut aikuisena rakentamaan uudelleen.
Perhekotiaika oli elämäni rankin vuoristorata.
Mutta se ei ole enää se paikka, jossa elän.
Se on luku, joka on suljettu, vaikka sen jäljet näkyvät edelleen tekstissäni, ajattelussani ja tavassani olla tässä maailmassa.
Seuraavaksi siirrytäänkin jo seuraavan sijoituspaikan aikaan. Siihen maailmaan, joka avautui eteeni sen jälkeen. Ja siihen, miten se maailma aukesi ehkä vähän liiankin isolla kapasiteetilla – kaikkine haasteineen, mahdollisuuksineen ja oireiluineen.