**Lopullinen huostaanotto**
Muistan sen päivän kristallinkirkkaasti.
Oli kesä. Sellainen päivä, joka ulospäin näytti täysin tavalliselta. Aurinko paistoi, piha oli sama kuin aina ennenkin ja arki kulki eteenpäin ilman mitään erityistä.
Olin isän kanssa pihalla.
Äiti oli töissä.
Se oli niitä hetkiä, jolloin elämä osasi näyttää lähes normaalilta. Ei riitoja, ei huutoa, ei mitään sellaista, mikä olisi kertonut että jotain ratkaisevaa oli juuri tapahtumassa.
Sitten poliisit kaartoivat pihaan.
Muistan sen hetken selvästi. Muistan auton, muistan äänen, muistan sen tunnelman, joka muuttui sekunnissa.
Isä ohjasi minut nopeasti pienen pellon poikki. Hän sanoi, että mennään kaverilleni leikkimään. Yritys oli kömpelö. Ehkä hän ajatteli, että jos me vain lähdemme pois, tilanne menee ohi.
Ehkä hän yritti vielä hetken pitää kiinni tavallisesta.
Poliisit olivat kuitenkin nähneet meidät.
He tulivat vastaan pellolla.
Isä puhallutettiin.
Viisari värähti.
Hän oli tuntia aikaisemmin ottanut huikan viinapullosta. Ei mitään suurta, ei sellaista mikä hänen mittakaavassaan olisi näyttänyt edes erityiseltä.
Mutta se riitti.
Muistan hetken, jolloin isä luovutti minut poliiseille.
Se tapahtui nopeasti, mutta silti se tuntui pysähtyneeltä hetkeltä.
Käsi irtosi kädestä.
Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun istuin poliisiauton – maijan – kyydissä.
Muistan sen painon rinnassa, joka tuli siinä hetkessä. Sellaista tunnetta on vaikea selittää jälkikäteen. Se ei ollut pelkkää pelkoa tai surua. Se oli enemmänkin tunne siitä, että jokin suuri oli juuri muuttunut eikä sitä voisi enää perua.
Muistan isäni katseen, kun maija lähti liikkeelle.
Siinä katseessa oli surua.
Pettymystä.
Ja jotain sellaista itseinhoa, jota ei tarvitse sanoa ääneen, jotta sen tunnistaa.
Äiti oli samaan aikaan takana kyydissä.
Hän oli raivostunut poliiseille. Tilanne oli riistäytynyt käsistä ja hän sai koppikyydin putkaan. Muistan hänen huutonsa, potkimisen ja raivon maijan takatilassa.
Se oli kaoottinen hetki.
Minä istuin hiljaa naispoliisin kanssa maijan keskiosassa.
En itkenyt.
En kysynyt mitään.
Katselin vain eteenpäin ja yritin olla mahdollisimman pieni.
Se on ehkä yksi selviytymiskeino, jonka moni lapsi oppii: olla mahdollisimman huomaamaton silloin, kun ympärillä tapahtuu liikaa.
Nyt aikuisena tiedän jotain, mitä lapsena en voinut tietää.
Tiedän, että tämä tilanne hoidettiin monella tavalla todella huonosti.
Silloin en tiennyt siitä mitään.
Lapsena tiesin vain, että jokin peruuttamaton oli tapahtunut.
Myöhemmin, kun sain sosiaalihuollon paperini ja luin niitä ensimmäistä kertaa, sain tietää myös jotain muuta. Sellaista, joka satutti minua pitkään.
Äidille oli annettu mahdollisuus saada lapset takaisin kotiin.
Ehtona oli ollut yksi asia: vanhempieni olisi pitänyt erota.
Äiti ei suostunut siihen.
Kun luin sen ensimmäisen kerran, se synnytti minussa valtavasti vihaa ja katkeruutta.
Se tuntui lapsen näkökulmasta käsittämättömältä. Ajatus siitä, että me olisimme voineet palata kotiin, jos yksi päätös olisi ollut toinen.
Me olemme käyneet siitä asiasta äidin kanssa vuosien varrella monia riitoja.
Olemme huutaneet toisillemme.
Syytelleet.
Olleet pitkään puhumatta.
Se oli asia, joka jäi väliimme pitkäksi aikaa.
Aikuisena olen kuitenkin alkanut ymmärtää jotain sellaista, mitä lapsi ei voi ymmärtää.
Kaksi alkoholistia on usein kiinni toisissaan tavalla, joka ei ole terve, mutta joka on silti todellinen. Siinä on riippuvuutta, pelkoa, tottumusta ja jotain sellaista sidettä, joka ei katkea edes silloin kun sen pitäisi.
Vanhempani pysyivät yhdessä loppuun asti.
Isäni kuolemaan asti.
Se ei tee tapahtuneesta helpompaa, mutta se auttaa ymmärtämään, miksi asiat menivät niin kuin menivät.
Minä jäin elämään sen päivän kanssa.
Sen päivän, jolloin kaikki muuttui.
Ei suurena draamana.
Ei pitkänä kriisinä.
Vaan yhtenä tavallisena kesäpäivänä.