Sitten täyshuostaanotto astui voimaan.
Ensimmäisestä sijoituspaikasta minulla on rehellisesti sanottuna melko hatarat muistikuvat. Paikka ei ollut täysin vieras, sillä olimme käyneet siellä jo ennen lopullista huostaanottoa. Siksi siirtymä ei aluksi tuntunut niin suurelta kuin se ehkä todellisuudessa oli.
Se oli ympäristö, jossa olin jo käynyt.
Kasvot olivat osittain tuttuja.
Tilatkin jollain tavalla.
Lapselle tutut asiat luovat helposti tunteen siitä, että kaikki on ainakin hetken hallittavissa.
Aloitin siellä ensimmäisen luokan.
Arki rullasi eteenpäin tavalla, joka muistutti jotakin tavallisesta elämästä. Oli koulupäiviä, aamun herätyksiä, iltoja ja jonkinlainen rytmi. Päivät seurasivat toisiaan.
Vanhemmat kävivät katsomassa.
Se oli tärkeää.
Vaikka kaikki oli muuttunut, he olivat edelleen olemassa jossain elämäni reunalla.
Hetken aikaa elämä näytti siltä, että se voisi asettua.
Mutta se vaihe jäi lyhyeksi.
Jossain vaiheessa päätettiin, että olen liian pieni siihen paikkaan. Suurin osa muista lapsista ja nuorista oli teinejä. Minut haluttiin sijoittaa perheeseen, sellaiseen ympäristöön, jossa arjen ajateltiin olevan enemmän lapselle sopivaa.
Ajatus kuulosti varmasti monen aikuisen korvaan järkevältä.
Minun vanhempani toivoivat yhtä asiaa:
että sijoitus olisi lähellä.
Että välimatka ei kasvaisi liian suureksi.
Että yhteys ei katkeaisi.
Mutta toisin kävi.
Minut sijoitettiin mahdollisimman kauas ydinperheestäni ja sisaruksistani. Välimatkaa oli 43 kilometriä.
Aikuiselle se ei ole pitkä matka.
Autolla se on ehkä puolen tunnin ajomatka.
Kartalla vain lyhyt viiva.
Mutta lapselle se oli kokonainen maailma.
Se tarkoitti sitä, että kaikki se, mikä oli ollut elämässäni siihen asti tuttua, jäi fyysisesti kauas. Mummola, sukulaiset, sisarukset, vanhemmat – kaikki siirtyivät yhtäkkiä toisenlaiseen etäisyyteen.
Sen matkan myötä vieraannuin vähitellen sukulaisista.
Ja oikeastaan kaikesta siitä, mikä oli siihen asti ollut osa minun elämääni.
Lapselle etäisyys ei ole vain kilometrejä.
Se on aikaa, jota ei nähdä.
Vierailuja, jotka harvenevat.
Arjen hetkiä, joihin ei enää kuulu.
Muistan myös yhden lauseen, joka sanottiin minulle silloin.
Minulle kerrottiin, että minun ei tarvitse kutsua heitä äidiksi ja isäksi.
Se oli varmasti tarkoitettu lohduttavaksi lauseeksi. Ajatuksena ehkä se, ettei minun tarvitsisi korvata omia vanhempiani uusilla.
Mutta se ei tuntunut helpotukselta.
Se ei tuntunut oikeastaan miltään.
Se oli vain yksi lause lisää tilanteessa, jossa lapsi ei vielä edes ymmärtänyt, mihin hän oli joutumassa.
Vanhempani luulivat, että minut sijoitetaan perheeseen, jossa olisi omia lapsia. Sellaiseen kotiin, jossa olisi tavallista perhe-elämää. Aamupaloja, yhteisiä iltoja ja sellaista arkea, joka muistuttaisi mahdollisimman paljon tavallista lapsuutta.
Todellisuus oli aivan toinen.
Se paikka oli kaukana siitä, mitä minä myöhemmin ymmärsin perhe-elämäksi. Kaukana turvasta. Kaukana siitä tunteesta, jonka pitäisi syntyä paikassa, jota kutsutaan kodiksi.
Kun paikka vaihtui, alkoi seitsemän vuoden ajanjakso, joka jätti minuun syvät jäljet.
Seitsemän vuotta, jotka rikkoivat identiteettiäni pala palalta.
Seitsemän vuotta, joiden aikana lapsi teki kaikkensa tullakseen nähdyksi ja kuulluksi.
Lapsi yrittää monin eri tavoin kertoa, ettei kaikki ole hyvin.
Mutta kaikki avunhuudot eivät kuulosta aikuisen korvissa avunhuudoilta.
Välillä ne näyttävät kiukulta.
Välillä uhmakkuudelta.
Välillä hankalana käytöksenä.
Minun elämäni alkoi muuttua pala palalta juuri sellaisiksi reaktioiksi.
Avunhuudoiksi.
Avunhuudoiksi, joita kukaan ei uskonut.
Joita ei otettu kuuleviin korviin.
Se oli ajanjakso, joka muutti paljon.
Ja juuri siihen aikaan palaan seuraavaksi.
Sillä se oli käänteentekevin vaihe koko minun huostassani.