Perhekoti, joka ei ollut perhe
Perhekoti oli kaikkea muuta kuin perhe.
Sitä pyöritti vanhempi pariskunta, mutta todellisuudessa arki ei rakentunut heidän ympärilleen sillä tavalla kuin lapsi olisi tarvinnut. Heidän omat lapsensa ja lastenlapsensa olivat jatkuvasti osa perhekodin arkea. Ei kuitenkaan sellaisella tavalla, joka olisi tuonut turvallisuutta tai selkeää rakennetta, vaan päinvastoin – tavalla, joka teki ympäristöstä levottoman ja rajattoman.
Välillä heidän lapsensa tekivät perhekodilla töitä ja niin sanottuja vuoroja. Mutta se ei ollut pysyvää eikä säännöllistä. Ihmiset vaihtuivat, aikuiset tulivat ja menivät, eikä lapselle syntynyt selkeää käsitystä siitä, kuka oikeastaan oli vastuussa.
Kun jälkikäteen ajattelee, koko asetelma oli jo valmiiksi hyvin häiriintynyt.
Meidän kanssamme ei käytännössä asunut kukaan.
Perhekoti sijaitsi rivitalossa. Me lapset asuimme yhdessä asunnossa ja perhekodin omistajat toisessa. Illalla he katosivat omaan kotiinsa. Yöllä joku saattoi tulla kerran kurkkaamaan, että kaikki nukkuivat.
Sen jälkeen he palasivat takaisin omaan asuntoonsa.
Meitä oli viisi lasta.
Ja me olimme keskenämme.
Lapsi, joka on juuri menettänyt vanhempansa ja koko perheensä – ainakin omasta näkökulmastaan – ei tarvitse katsella vierestä jonkun toisen perhe-elämää. Hän ei tarvitse muistutusta siitä, miltä se näyttää, kun joku toinen saa sen, mistä itse on jäänyt paitsi.
Hän olisi tarvinnut sen perheen ympärilleen.
Mutta siinä paikassa kävi päinvastoin.
Vieressä oli perhe, mutta se ei ollut meidän.
Ja pientä lasta sattuu katsoa sivusta jotain sellaista, joka itseltä puuttuu.
Alku sujui hetken aikaa ihan kohtuullisesti.
Niin käy usein monessa paikassa. Uusi lapsi tulee taloon, ja ensimmäiset hetket voivat olla rauhallisia. Kaikki ovat vielä varovaisia, tilanteet hakevat muotoaan.
Mutta vähitellen alkoi paljastua, että perhekodin periaatteet olivat pitkälti pelkkiä sanoja.
Lapsia oli viisi, minä mukaan lukien. Me olimme kaikki erilaisia. Jokaisella oli oma taustansa ja omat haavansa. Jokainen meistä oli jollain tavalla rikki.
Se ei ole syytös lapsia kohtaan. Se on vain tosiasia monessa sijaishuollon paikassa: lapset tulevat sinne tilanteista, joissa he ovat jo joutuneet kantamaan liikaa.
Sellaisessa ympäristössä aikuisilta vaaditaan paljon.
Tarvitaan ammattitaitoa.
Tarvitaan ymmärrystä.
Tarvitaan kykyä nähdä lapsen käyttäytymisen taakse.
Tässä paikassa sitä ei ollut riittävästi.
Perhekodissa asui myös minua seitsemän vuotta vanhempi poika, joka oli hyvin vaikeasti vammainen. Hän yritti raiskata minut useamman kerran.
Se on asia, josta minun on aikuisenakin vaikea kirjoittaa, mutta se kuuluu tähän tarinaan.
Kun kerroin siitä aikuisille, tapahtui jotain, mikä muutti minua syvästi.
Minua ei suojeltu.
Minua syyllistettiin.
Minulle sanottiin, että olin houkutellut.
Minulle sanottiin, että olin syy.
Lapsen.
Se ei pitänyt paikkaansa.
Raiskausyritys on rikos.
Se ei muutu miksikään siksi, että tekijä on vammainen.
Se ei muutu miksikään siksi, että uhri on lapsi.
Mutta perhekodissa vastuu käännettiin toisin päin.
Siinä hetkessä opin jotain, mikä seurasi minua pitkään.
Jos kertoo, voi käydä vielä huonommin.
Ja niin minä aloin sulkeutua.
Lapsi oppii nopeasti, milloin puhuminen tuo turvaa ja milloin se tuo lisää ongelmia. Kun viesti on se, että kertominen johtaa syyllistämiseen, moni lapsi lopettaa kertomisen kokonaan.
Tämä oli vain yksi asia monien joukossa.
Perhekodissa tapahtui paljon muutakin.
Monia tilanteita, joissa lapsi jätettiin yksin asioiden kanssa, joita hänen ei olisi koskaan pitänyt joutua kantamaan.
Ja pahinta oli ehkä se, että niiden lisäksi tuli vielä syyllistäminen.
Kun lapsi kokee vääryyttä, hän tarvitsee aikuisen, joka sanoo:
tämä ei ole sinun syysi.
Kun sitä lausetta ei tule, lapsi alkaa usein rakentaa selityksen itse.
Usein vääränlaisen.
Siksi sanon tänään suoraan:
Se paikka ei ollut perhe.
Se oli paikka, jossa selviydyttiin.
Ja selviytyminen muuttaa lasta.
Se opettaa varomaan.
Se opettaa tarkkailemaan.
Se opettaa kantamaan asioita yksin.
Ja vaikka siitä voi aikuisena kasvaa ulos monella tavalla, ne vuodet jättävät jäljen.
Sellaisen, joka ei katoa koskaan kokonaan.