Koulu kylässä, jossa kaikki tiesivät
Perhekodilla aloitin koulun.
Se oli pieni kyläkoulu. Sellainen, jossa oppilaita oli vain kourallinen ja jossa lähes kaikki tunsivat toisensa jollain tavalla. Pienessä paikassa tieto kulkee nopeasti, ja ihmiset tietävät usein enemmän kuin sanovat ääneen.
Siellä ei tarvinnut selittää, missä asuin.
Kaikki tiesivät.
Tiesivät, että olin sijoitettu perhekotiin. Tiesivät myös miksi. Se oli osa sitä hiljaista tietoa, joka kulki kylällä ilman, että sitä koskaan varsinaisesti lausuttiin ääneen.
Se tarkoitti käytännössä sitä, että olin erilainen jo ennen kuin kukaan oli ehtinyt tutustua minuun.
Kyläyhteisössä ihmiset usein kuuluvat johonkin: perheeseen, sukuun, historiaan, johonkin jatkumoon. Minä olin siellä, mutta en oikeastaan kuulunut mihinkään.
Olin paikalla.
Mutta sivussa.
Minut nähtiin, mutta minua ei otettu mukaan.
Varhaiset merkit erkaannuttamisesta alkoivat jo silloin. Se ei ollut välttämättä suoraa kiusaamista tai avoimia sanoja. Se oli enemmänkin näkymätöntä rajaa, joka vedetään hiljaa jonkun ympärille.
Sellainen raja, joka kertoo: sinä et ihan kuulu tähän.
Samaan aikaan elämäni yhteys entiseen maailmaan alkoi katketa pala palalta.
Kukaan – sisaruksiani ja vanhempiani lukuun ottamatta – ei käynyt minua katsomassa. Sukulaiset, tuttavat ja kaikki se elämä, joka oli ollut ympärilläni ennen sijoitusta, jäi kauemmas.
Minut oli tavallaan siirretty syrjään.
Poissa näköpiiristä.
Ja usein se tarkoittaa myös sitä, että ihminen katoaa vähitellen mielistä.
Vanhempieni vierailut olivat minulle valtavan tärkeitä.
Ne olivat eräänlainen henkireikä. Hetki, jolloin jokin yhteys siihen vanhaan elämään oli vielä olemassa. He kävivät aika usein, ainakin lapsen näkökulmasta. En muista tarkkaa rytmiä tai aikatauluja.
Mutta muistan tunteen.
Minua ei ollut unohdettu.
Joku tuli vielä minua varten.
Sitten sekin vietiin pois.
Minulla oli ongelmana yökastelu.
Se ei ole harvinaista lapsille, jotka ovat kokeneet suuria muutoksia, turvattomuutta tai stressiä. Lapsen keho reagoi monella tavalla tilanteisiin, joita mieli ei vielä osaa käsitellä.
Mutta perhekodissa siitä tuli perustelu.
Vedottiin siihen, että aina kun vanhemmat kävivät, kastelin yöllä. Sen perusteella pääteltiin, että vierailut eivät tehneet minulle hyvää.
Todellisuudessa kastelin joka tapauksessa.
Se ei liittynyt pelkästään vierailuihin. Se oli osa sitä kuormaa, jota pieni lapsi kantoi kehossaan.
Silti asia käännettiin toisin päin.
Vanhempani olivat yli vuoden käymättä.
He soittelivat. Yhteys ei täysin katkennut, mutta tapaamisia ei järjestetty. Perhekodin työntekijät olivat saaneet sosiaalityöntekijän uskomaan, että vanhempieni vierailut eivät olleet minulle hyväksi.
Lapselle se näyttäytyi yksinkertaisemmin.
Vanhemmat eivät enää tulleet.
Mutta sekään ei ollut ainoa asia, joka teki tilanteesta vaikean.
Joka ikinen kerta kun kastelin, jouduin viemään märät petivaatteet alakertaan muiden lasten nähden. Minun piti kertoa ääneen, mitä oli tapahtunut.
Se ei ollut satunnainen tilanne.
Se oli osa arkea.
Häpeä ei ollut sivuseikka.
Se oli järjestelmällinen osa sitä, miten asia hoidettiin.
Lapselle häpeä on voimakas tunne. Se syö itsetuntoa, muuttaa tapaa katsoa itseään ja jättää jäljen pitkäksi aikaa.
Lopulta aloin piilotella petivaatteita.
Se oli lapsen tapa yrittää suojella itseään. Jos kukaan ei näkisi, ehkä minun ei tarvitsisi käydä sitä samaa nöyryyttävää hetkeä läpi yhä uudelleen.
Vuosi kului.
Sitten sosiaalityöntekijä vaihtui.
Uusi ihminen toi mukanaan uuden tilanteen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle järjestettiin tapaaminen vanhempieni kanssa.
Se tapahtui valvotusti.
Tapaamispaikkana oli ensimmäinen sijoituspaikkani, se paikka jossa olin ollut aivan aluksi.
Muistan sen hetken hyvin.
Muistan miltä tuntui nähdä heidät.
Perhekodin työntekijät eivät olleet tästä päätöksestä erityisen tyytyväisiä.
Päinvastoin.
He eivät sanoneet sitä suoraan, mutta sen pystyi näkemään. Inho ja vastahakoisuus näkyivät ilmeissä, eleissä ja tavassa, jolla tilanteeseen suhtauduttiin.
Lapsi on hyvin tarkka lukemaan aikuisten tunteita.
Vaikka mitään ei sanottaisi ääneen, ilmapiiri kertoo paljon.
Ja siinä ilmapiirissä oli hyvin selvää, kenestä minun olisi pitänyt irrottautua.
Ja kenen luo minun ei olisi saanut enää kaivata.
Mutta lapsen kaipuuta ei voi sammuttaa käskemällä.
Se elää joka tapauksessa.