Kun lapsuutta yritettiin “korjata” kesken kaiken
Jossain vaiheessa, en tarkkaan muista milloin, joku päätti että tämä lapsi tarvitsee terapiaa.
Ei siksi, että olin muutenkin jo henkisesti rikottu ja satutettu. Ei siksi, että arki perhekodissa olisi ollut turvaton. Perustelu oli toinen: pitäisi käsitellä “lapsuuden traumoja”.
Jälkikäteen ajatus tuntuu hieman nurinkuriselta.
Lapsuus oli silloin vielä täysin kesken. Sitä elettiin samaan aikaan kun sitä olisi pitänyt jo käsitellä. Moni asia, jonka olisi pitänyt kuulua turvalliseen kasvuun, puuttui edelleen ympäriltä. Silti minusta etsittiin jo selityksiä, luokituksia ja diagnooseja.
Toimintaterapia alkoi.
En muista tarkkaan kuinka kauan sitä kesti. Muistan kuitenkin, että ennen terapian alkamista olin käynyt perheneuvolassa arvioitavana. Se oli yksi niistä tilanteista, joissa aikuiset tarkkailivat lasta, kysyivät kysymyksiä ja tekivät johtopäätöksiä siitä, millainen lapsi heidän edessään istui.
Vasta aikuisena, kun sain nähdä omat asiakirjani, ymmärsin mitä minusta oli kirjoitettu.
Yhdessä kohdassa luki diagnoosi: tunnevammainen.
Se sana pysäytti.
Tunnevammainen.
Se on sana, joka kuulostaa siltä kuin lapsessa olisi jokin pysyvästi rikki. Sana, joka tekee lapsesta helposti ongelman, ei tilanteen seurausta. Sana, joka viittaa siihen että lapsi reagoi väärin, tuntee liikaa tai ei osaa säädellä itseään.
Todellisuudessa kyse oli tunnesäätelyn vaikeuksista.
Ja tunnesäätelyn vaikeudet eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät usein silloin, kun lapsi ei ole saanut käydä läpi kehitykselle tärkeitä tunteita turvallisen aikuisen kanssa. Kun ei ole ollut ketään, joka ottaa syliin ja sanoo: tämä tunne on ok, tämä menee ohi.
Kun sellaista aikuista ei ole, lapsi jää yksin tunteidensa kanssa.
Mutta paperissa se kaikki oli tiivistetty yhteen sanaan.
Tunnevammainen.
Sain siihen niin kutsuttuun “vammaan” myös vammaistukea.
Aikuisena se tuntuu ristiriitaiselta. Ei siksi, että tuki olisi ollut väärin – moni perhe tarvitsee sitä. Ristiriita syntyy siitä, että kukaan ei pysähtynyt kunnolla kysymään miksi lapsi voi niin kuin voi.
Oireisiin vastattiin luokituksella.
Ja rahalla.
Harvempi pysähtyi katsomaan, mitä lapselle oli oikeasti tapahtunut.
Minua hoidettiin pitkälti kuin olisin ollut vääränlainen lapsi.
Harvempi pysähtyi katsomaan sitä, mitä olin kokenut.
Silti terapialla oli myös toinen puoli.
Terapeutti ei koskaan pakottanut minua puhumaan. Hän näki nopeasti, etten ollut valmis. En ollut millään tasolla valmis avaamaan mitään – en perhekodin asioita, en menneisyyttä, en sitä kaikkea mikä oli tapahtunut ennen.
Ja rehellisesti sanottuna en olisi nähnyt siinä mitään järkeä.
Tähän mennessä kukaan ei ollut uskonut kuitenkaan.
Siksi terapia ei ollut minulle paikka, jossa käsiteltiin traumaattisia tapahtumia. Se oli paikka, jossa sain leikkiä.
Se oli ehkä ainoa hetki viikossa, jolloin sain olla hetken lapsi ilman roolia.
Ei tarvinnut olla vahva.
Ei tarvinnut olla hiljaa selviytyjä.
Ei tarvinnut yrittää olla huomaamaton.
Sain vain leikkiä.
Se oli minun oma hetkeni.
Sitten jossain vaiheessa yksi perhekodin työntekijöistä alkoi tulla mukaan terapiakäynneille.
Ja silloin ilmapiiri muuttui.
Yhtäkkiä keskustelun suunta kääntyi toiseen suuntaan. Minua alettiin painostaa kertomaan, että isäni olisi käyttänyt minua hyväksi pienenä.
Näin ei ollut tapahtunut.
Asia myös tutkittiin myöhemmin virallisesti, ja voitiin todeta että näin ei ollut tapahtunut.
Mutta lapselle se aika oli painostavaa.
Olin tilanteessa, jossa aikuiset odottivat tietynlaista vastausta. Kun lapsi joutuu tilanteeseen, jossa aikuiset tuntuvat jo tietävän totuuden hänen puolestaan, hänen on hyvin vaikea pysyä omassa kokemuksessaan.
Painostuksen alla päädyin lopulta kertomaan asioita, jotka eivät olleet totta.
En siksi, että olisin halunnut syyttää väärää ihmistä.
Vaan siksi, että olin lapsi tilanteessa, jossa aikuiset eivät enää oikeastaan kuunnelleet. Oli helpompaa sanoa jotain kuin yrittää puolustaa omaa kokemustaan, kun kukaan ei tuntunut kuulevan.
Ironista kyllä, ainoa ihminen joka oli kajonnut minuun seksuaalisesti oli perhekodissa.
Mutta sitä en uskaltanut kertoa.
Kun lapsi oppii, että kertomisesta seuraa syyllistäminen tai epäily, hän oppii myös olemaan hiljaa.
Ja niin minä olin.
Hassua kyllä, en uskaltanut kertoa asiasta kenellekään edes sen jälkeen kun sijoitus päättyi. Se jäi minuun vuosiksi. Se oli yksi niistä asioista, jotka painettiin syvälle sisään.
Vasta paljon myöhemmin uskalsin avata suuni.
Ja siinä vaiheessa olin jo aikuinen.
Aikuisena olen ymmärtänyt paremmin, miten helposti lapsen ääni voi kadota aikuisten tulkintojen alle. Kuinka nopeasti lapsi muuttuu asiakirjoissa diagnoosiksi, oireeksi tai epäilyksi.
Ja kuinka kauan voi kestää ennen kuin lapsi, jota ei ole kuultu, uskaltaa alkaa puhua uudelleen.
Joskus siihen menee vuosia.
Minulla meni.