Kun oireilu alkaa näkyä
Ennen pitkää aloin oireilla myös koulussa.
Se ei tapahtunut yhdessä hetkessä, vaan pikkuhiljaa. Pieninä tekoina, joita aikuiset katsovat helposti kurittomuutena tai pahuutena. Varastelin ja tein kaikenlaista tyhmää. Sellaisia asioita, joista tulee helposti merkintä koulun vihkoon tai puhuttelu aikuiselta.
Mutta se ei ollut pahuutta.
Se oli avunhuuto.
Lapsi ei aina osaa sanoittaa, että jokin on pielessä. Hän ei osaa kertoa, että jokin sattuu sisällä. Siksi avunhuuto tulee usein ulos käytöksenä. Sellaisena käytöksenä, joka herättää huomiota.
Mutta kaikki aikuiset eivät tunnista sitä.
Moni näkee vain teon, ei sitä mikä sen takana on.
Minun kohdallani se jäi pitkälti siihen. Minut nähtiin lapsena, joka tekee tyhmyyksiä. Harvempi pysähtyi kysymään, miksi.
Harvempi kysyi mitä minulle kuuluu.
Silti kaiken keskellä tuli hetkeksi parempi vaihe.
Vanhempi pariskunta katosi joksikin aikaa kuvioista. En edes tiedä tarkkaan miksi tai kuinka pitkäksi aikaa, mutta muistan sen ajan selvästi. Se oli parasta aikaa koko perhekotijaksolla.
Ilmapiiri muuttui.
Se jatkuva jännite, joka oli arjessa läsnä, hellitti hetkeksi. Tuntui kuin talossa olisi ollut enemmän tilaa hengittää.
Ja minä hengitin.
Se on ehkä paras tapa kuvata sitä tunnetta. Hengitin vähän kevyemmin. Kun jatkuva varuillaan olo katoaa edes hetkeksi, keho huomaa sen heti.
Se oli myös ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun mieli alkoi ajatella tulevaa. Kun ympäristö rauhoittuu, lapsi pystyy hetkeksi olemaan muutakin kuin selviytyjä.
Mutta se ei kestänyt kauaa.
Hyvät vaiheet olivat lyhyitä. Sitten kaikki palasi ennalleen.
Olimme taas saman henkisen pahoinpitelyn kohteena. Se ei aina ollut äänekästä. Se ei ollut jatkuvaa huutamista tai näkyvää väkivaltaa. Usein se oli pienempiä asioita, mutta juuri siksi ne upposivat syvälle.
Pieniä kommentteja.
Pieniä huomautuksia.
Pieniä tapoja tehdä selväksi, että jokin sinussa on väärin.
Kun yökastelu loppui, piti keksiä uusi aihe.
Ja sellainen löytyi nopeasti.
Vanhempieni työstä.
Isäni oli lomittaja. Hän teki töitä maatiloilla, ja kotilomilla kuljin hänen mukanaan navetoissa. Se oli osa hänen arkeaan ja samalla osa sitä yhteyttä, joka meillä vielä oli.
Seiskan alussa aloin käydä lomilla.
Jokaisen lomakerran jälkeen palasin takaisin perhekotiin.
Ja jokaisella kerralla kuulin saman asian.
Kuinka “haisen paskalle”.
Kuinka vaatteet pitää laittaa heti pesukoneeseen.
Ihan kuin en olisi sitä tiennyt.
Ihan kuin minä itse olisin ollut se likainen asia.
Se ei ollut käytännön ohje.
Se oli tapa tehdä selväksi, että jokin minussa oli väärin.
Puberteetin alku on muutenkin herkkää aikaa. Keho muuttuu nopeasti. Mieli yrittää löytää paikkaansa. Identiteetti alkaa rakentua, pala palalta.
Lapsi alkaa miettiä kuka hän on.
Mihin hän kuuluu.
Onko hän hyväksytty.
Kun siihen yhdistyy jatkuva henkinen hakkaaminen, se ei ole hyvä yhdistelmä.
Lapsi ei tarvitse lisää häpeää.
Lapsi tarvitsee turvaa.
Kun lapsi joutuu puolustamaan omaa olemassaoloaan, hän kasvaa liian aikaisin aikuiseksi. Hän oppii tarkkailemaan itseään ulkopuolisen silmin. Hän oppii ennakoimaan kritiikkiä ja mukautumaan siihen.
Se on selviytymistä.
Mutta selviytyminen jättää jäljen.
Minä kannoin pitkään sellaista häpeää, joka ei ollut minun.
Se oli rakennettu ympärilläni pala palalta. Sanoilla, katseilla ja tilanteilla, joissa minulle kerrottiin että jokin minussa oli väärin.
Lapsi ei osaa erottaa mikä häpeä kuuluu hänelle ja mikä ei. Hän ottaa sen vastaan sellaisena kuin se annetaan.
Mutta aikuisena sen voi alkaa purkaa.
Ja tänään tiedän jotain, mitä en silloin tiennyt.
Se häpeä ei ollut minun.
Ja tänään minä en enää kanna sitä.