Yläasteen piti olla uusi alku
Pienestä kyläkoulusta siirryin isoon yläasteeseen, johon oli matkaa yli 30 kilometriä suuntaansa. Pelkkä koulumatka oli jo oma maailmansa: aikaiset aamut, pitkät bussimatkat ja se tunne, että elämä siirtyi yhtäkkiä paljon suurempaan ympäristöön.
Ajattelin oikeasti, että nyt voisi helpottaa.
Pienessä kyläkoulussa kaikki tiesivät tasan tarkkaan, kuka olin. Tiesivät missä asuin ja miksi. Sitä ei tarvinnut selittää, eikä sitä voinut myöskään piilottaa. Kylällä tarinat kulkevat nopeasti.
Ajattelin, että isossa koulussa voisin olla vain yksi oppilas muiden joukossa. Että voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Että voisin ehkä olla hetken vain tavallinen nuori.
Mutta aika nopeasti kävi ilmi, ettei menneisyys jäänyt kyläkoulun pihalle.
Yksi entinen luokkakaverini päätti kertoa minusta yhtä sun toista. Sellaisia asioita, jotka kylällä jo tiedettiin tai ainakin oletettiin. Ja kun yksi ihminen kertoo, se riittää.
Tarina lähtee liikkeelle.
Ja yhtäkkiä huomaat olevasi taas samassa roolissa.
Kiusatun.
Syrjityn.
Sellaisen ihmisen, jonka ympärille muodostuu näkymätön raja. Ihmisen, josta kuiskitaan käytävillä ja jota on helppo kokeilla, kuinka pitkälle voi mennä.
Kiusaaminen ei jäänyt sanoihin.
Se meni nopeasti fyysiseksi.
Muistan kävelleeni kotiin niin, että kyljessä oli kynän tekemiä reikiä. Pieniä pistoja, jotka eivät ehkä ulospäin näyttäneet isolta asialta, mutta jotka kertoivat paljon siitä ilmapiiristä, jossa elin.
Muistan kyljen mustelmilla, kun minut oli tönäisty kovaa seinän karmiin.
Muistan myös tilanteen, jossa housuni vedettiin väkisin kinttuihin koulun käytävällä muiden oppilaiden nähden. Se on sellainen hetki, joka polttaa häpeän ihmiseen syvälle.
Ja lista on paljon pidempi kuin nämä muutamat esimerkit.
Kun tämän kaiken laittaa perhekodin arjen päälle, ei ole ihme että lapsi alkaa hajota sisältä.
Koulussa oli jatkuva pelko.
Perhekodissa jatkuva jännite.
Missään ei ollut paikkaa, jossa olisi voinut olla täysin turvassa.
Kiusaamista myös vähäteltiin.
Se on valitettavan yleistä. Aikuiset näkevät vain osan siitä, mitä tapahtuu. He näkevät yksittäisen tilanteen, eivät kokonaisuutta. Ja silloin sitä saatetaan selittää lasten välisenä kinasteluna tai ohimenevänä ilmiönä.
Mutta kiusatulle lapselle se ei ole ohimenevää.
Se on arkea.
Päivä toisensa jälkeen.
Ennen pitkää tilanne meni siihen pisteeseen, että löysin itseni osastolta.
Se oli ensimmäinen paikka pitkään aikaan, jossa sain oikeasti hengittää.
Siellä ei ollut jatkuvaa tarkkailua. Ei jatkuvaa arvostelua. Ei sitä tunnetta, että joku etsii koko ajan seuraavaa syytä tehdä sinusta väärän.
Mutta silloinkaan en uskaltanut kertoa kenellekään mitään.
Se voi kuulostaa ulkopuolisesta oudolta. Miksi lapsi ei kerro?
Vastaus on yksinkertainen.
Koska siihen mennessä kukaan ei ollut uskonut kuitenkaan.
Sanoin siellä ääneen vain yhden asian:
En halua takaisin sijoituspaikkaan.
Mutta kukaan ei kysynyt sitä kaikkein tärkeintä kysymystä.
Miksi?
Se kysymys olisi voinut avata paljon.
Mutta sitä ei kysytty.
Osastolla todettiin, ettei lapsella ole masennuksen merkkejä.
Ja tavallaan se piti paikkansa.
Siellä olin erilainen ihminen.
Totta kai olin.
Kun ympäriltä katoaa jatkuva henkinen paine, ihminen näyttää erilaiselta. Kun saa hengittää ilman jatkuvaa henkistä hakkaamista, mieli toimii eri tavalla.
Se ei tarkoita, että kaikki olisi kunnossa.
Se tarkoittaa, että ympäristö ei sillä hetkellä riko lisää.
Silti siitäkin jaksosta tuli lopulta rangaistus.
Kun muut perhekodin lapset vietiin viikoksi Espanjaan, minä jäin yksin perhekodille viikonlopuksi.
Se oli selkeä viesti.
Mutta rehellisesti sanottuna se ei silloin enää satuttanut samalla tavalla kuin ehkä olisi voinut.
Siinä vaiheessa vihasin jo hyvin syvästi koko paikkaa.
Ja melkein kaikkia ihmisiä siellä.
Joskus lapsi ei ole hiljaa siksi, että kaikki on hyvin.
Vaan siksi, että kukaan ei ole koskaan kysynyt oikeita kysymyksiä.