Kun kapina alkaa
Osastojakson jälkeen lumipallo lähti pyörimään.
Se ei tapahtunut tietoisena suunnitelmana, vaan enemmänkin jonkinlaisena sisäisenä päätöksenä. Kun ihminen kokee tarpeeksi pitkään, ettei häntä kuulla tai ymmärretä, hän alkaa lopulta toimia sen roolin mukaan, joka hänelle on annettu.
Minut oli nähty hankalana.
Niinpä päätin olla hankala.
Jos se oli se rooli, johon minut oli jo asetettu, niin annoin mennä sitten kunnolla. Haukuin perhekodin omistajia ja vastasin takaisin. Vanhemman pariskunnan naisihminen sai kuulla minulta kaikki mahdolliset nimitykset.
Se ei ollut kaunista käytöstä.
Mutta se oli myös yksi tapa yrittää ottaa edes jonkinlainen hallinta omaan elämäänsä. Kun lapsella ei ole valtaa mihinkään oikeasti merkitykselliseen, hän käyttää sitä niissä asioissa joissa voi.
Kapina oli alkanut.
Seiskan lopulla aloin polttaa tupakkaa.
En siksi, että olisin sitä tarvinnut. En siksi, että olisin ollut riippuvainen. Vaan siksi, että se oli kiellettyä. Se oli yksi niistä asioista, joilla pystyi näyttämään, että en aio enää yrittää olla se “kiltti lapsi”, jota kukaan ei kuitenkaan kuunnellut.
En vielä siinä vaiheessa polttanut säännöllisesti.
Mutta se oli merkki jostain muusta.
Kapinasta.
Seiskaluokka jäi taakse.
Kasiluokka alkoi – ja koulu meni miten meni. Rehellisesti sanottuna ei mitenkään hyvin. Koululla ei siinä vaiheessa ollut enää samanlaista merkitystä. Kun elämä ympärillä tuntuu jatkuvalta selviytymiseltä, oppikirjat eivät ole ensimmäinen asia mielessä.
Silti yksi asia tapahtui.
Pääsin ripille.
Se oli yksi niistä harvoista asioista, jotka kulkivat mukana muiden nuorten tavoin. Vaikka muuten elämä kulki täysin eri rataa kuin monella muulla ikäisellä, jotkut asiat tapahtuivat silti samassa aikataulussa.
Viimeisenä kesänä perhekodissa aloin aistia jotain muutakin.
Tuntui siltä, että perhekodin porukkaa ei vain enää kiinnostanut.
Ilmapiiri oli muuttunut. Ei ollut enää edes sitä yritystä, että asiat menisivät paremmin. Se oli enemmänkin sellaista hiljaista luovuttamista.
Ja jossain kohtaa minäkin lopetin yrittämisen.
Aloin itse ilmoittaa, milloin menen vanhemmilleni. Se ei ollut enää mikään tarkkaan sovittu järjestely. Sanoin lähinnä itse milloin lähden ja milloin palaan.
Ja heille se kävi.
Saatoin olla viikonkin kotona vanhempieni luona. Sitten kävin pari päivää perhekodilla ja taas palasin vanhemmilleni. Kukaan ei oikein puuttunut siihen. Kukaan ei tuntunut enää yrittävän pitää kiinni siitä järjestyksestä, joka oli aikaisemmin ollut niin tärkeä.
Sitten tuli syksy.
Ysin alku.
Ja viimeinen palaveri.
Siinä palaverissa minun sopimukseni perhekodin kanssa irtisanottiin heidän puoleltaan. Olin heidän mukaansa liian haastava. Minua ei heidän mielestään voinut enää auttaa psyykkisesti.
Tarvitsisin paikan, jossa olisi psykiatriasta enemmän osaamista.
Oliko se ihme?
Seitsemän vuoden jälkeen, joita olin viettänyt siinä paikassa. Seitsemän vuoden henkisen painostuksen ja kaiken muun jo kertomani jälkeen.
Olin kyllä sekaisin.
Olin henkisesti rikottu.
Ja oireilin psyykkisesti.
He olivat olleet osa sitä prosessia, joka oli tehnyt minusta sellaisen kuin olin siinä vaiheessa. Ja nyt sama asia oli muuttunut heille ongelmaksi.
Silti muistan tunteen hyvin.
Olin ehkä maailman helpottunein lapsi sillä hetkellä, kun kuulin että sopimus puretaan.
Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun jokin tuntui oikeasti päättyvän.
Niistä viimeisistä ajoista muistan yllättävän vähän. Monet asiat ovat jääneet sumun taakse. En edes muista tarkkaan, kuinka kauan palaverista meni siihen, että sain uuden sijoituspaikan.
Mutta yhden asian muistan.
Se on jäänyt mieleen kirkkaana.
Minulle selitettiin jossain kohtaa, miksi minut oli alun perin sijoitettu niin kauas. Miksi minut oli viety sinne paikkaan, joka oli käytännössä eristyksissä kaikesta tutusta.
Se sanottiin ääneen.
“Tarkoitus oli, että asut täällä eristyksissä omasta perheestäsi ja tutustut heihin sitten täysi-ikäisenä.”
Muistan vain ajatelleeni silloin yhtä asiaa.
Miten vitun sairasta.
Menkää hoitoon.